sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Nyt ottaa päästä

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.. ja nyt voisi sanoa että todellakin sananmukaisesti.

Olin eilen lähdössä lenkille joskus ennen neljää ja koska tiesin että ehtii tulla pimeä, ennen kuin olen taas kotona, varustauduin heijastimin. Ljúfurin olin päättänyt ottaa myös mukaan, joten nappasin sillekin heijastinriimun lisäksi jalkaheijastimet matkaan. Sitten tarhaan noutamaan ponia. Pörrr, sanoi Ljúfur, kun näki jalkaheijastimet käsissäni. Pörrr ja pörrr, puufff! Apua, mitä sulla on kädessä?

Hetki ihmeteltiin ja nuuskuteltiin pelottavia heijastimia. Riimu päähän, naru selän päälle ja heijastimia kiinnittämään. Poni väistää. Keskustellaan ja saadaan heijastimet etusiin. Poni on varuillaan. En kuitenkaan kuuntele sitä, kun eihän näiden kanssa ennenkään ole ongelmia ollut. Voihan tyhmä ihminen! Kyykistyin vasemman takasen kohdalle laittamaan heijastinta. Ljúfur varoitti nostamalla jalkaa, "tää ei ole turvallista". En välittänyt ja naps, salaman nopeasti poni napautti takasella sivulle, osui minua polveen, menin nurin ja poni rynnisti kaatuneeseen mammaan sotkeutuen pakoon.

Eipä siinä sitten muu auttanut, kuin odotella pitkin tarhaa juoksentelevan ponin rauhoittumista. Onneksi naru pysyi kuin pysyikin selän päällä, eikä sotkeutunut jalkoihin. Siitähän se vasta paniikki olisi syntynyt.

Poni pysähtyi. Poni kiinni. Poni yhä varuillaan. Uusi yritys. Väistää väistää. Yrittää potkaista. Sitten tulee jo Limppukin siihen häiriköimään, joten otan Ljúfurin ja menen pihalle. Siellä sitten rauhassa aikaa käyttäen saadaan heijastimet jalkoihin ihan hyvässä yhteisymmärryksessä. Poni on hieman varuillaan, mutta kestää hyvin paikallaan kun puhun koko ajan rauhoittavasti. Lähdetään lenkille. Harmittaa.




Lenkki tulee heitettyä ja heijastimien poistamisessa ei ole minkäänlaisia ongelmia. Poni on ihan rento. Tulee hiukan parempi mieli, mutta oma polvi harmittaa yhä, vaikkei se kovin kipeältä tunnukaan...vielä. Ponin vasen etunen sitä vastoin ei vaikuta normaalilta. Lenkillä jo katselin, että liikkuu hieman epäpuhtaasti, mutten löytänyt jalasta mitään vikaa ja poni liikkui mielellään. Laitan kuitenkin sen tarhaan ja haen vettä kun jano näytti pojalla olevan. Kun se sitten kääntyy kupille juomaan, varoo se etustaan tosi voimakkaasti. Voi itku.

Tänä aamuna se olikin sitten jo tosi kipeä. Kääntyminen ei meinannut onnistua mitenkään ja kävelykin oli vaikeaa. Edelleenkään en löytänyt jalasta mitään selkeää vikaa. Polven kohdalta vähän tuntui aristavan, mutta koska se on muutenkin herkkis, en tiedä oliko kyse kivusta vai vain epämiellyttävästä tunteesta. Tarhaan se kuitenkin meni kun en halunnut sitä yksin tallissakaan seisottaa ja kun se selkeästi oli pahempi levon jälkeen.  Pitikin liikuttaa puolikuntoista ponia. Että harmittaa.

Ei kai se muu auta kuin seurailla tilannetta ja jos ei parannusta tunnu tilanteeseen tulevan, soittaa huomenna eläinlääkärille. Ihmislääkärille ainakin täytyy soittaa, koska minä en taida tällä jalalla töitä tehdä ainakaan vielä huomenna.


lauantai 26. tammikuuta 2013

Hyvän mielen treenit

Eilen oli taas agitreenipäivä ja pakkanenkin ymmärsi pysyä kohtuullisissa lukemissa. Koko päivän väsytti ihan hirmuttomasti kun nukuin huonosti edellisyönä. Tautikin yritti pukata päälle. Ihan ei välttämättä ollut treenimoodi päällänsä, mutta treeneihin silti suunnistettiin. Meillä on niin mahtava ryhmä, ettei sieltä vaan voi olla pois. Vaikka kuinka lähtiessä olisi olevinaan huono päivä, muuttuu se hetkessä hyväksi kun pääsee perille.


Tältä näyttää meidän treenihalli kännykällä ikuistettuna

Meitä olikin tänään suurin osa paikalla, mutta perjantain viimeisenä ryhmänä myös aikaa rajattomasti. Pikkukoirat aloitti, joten kerrankin oli aikaa vähän katsella muiden treenejä ja juorutakin. Noah kun on narun päässä, siihen on kekskityttävä 100%:sti kokoajan. Kyllä olikin taas hauskaa. Ennen perässä vedettävä shipperkenarttu oli niin tohkeissaan, että teki omia valintojaan, sinkoili väärille esteille ja juoksi niin lujaa, että ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen treenannut ohjaaja oli ihan pulassa. Hauskaa näytti oleven molemmilla, kuin myös yleisöllä sekä kouluttajalla.

Noah tuntui ihan hyvältä kun kävin lämmittelylenkillä. Vähän meinasi alkaa lepattaa, mutta rauhoittui hetkessä. Kun sitten viimein pääsi halliin sisälle, olikin kierrokset jo aika korkealla ja jatkuva piipitys kuului, vaikkakin muuten kasasi itsensä kiitettävästi ja osasi käyttäytyä. Aika nopeasti sitten mentiinkin jo ratatreeniin. Pientä seuraamispätkää ensin ja yksi keppitreeni putken ja hyppyesteen kera alkulämmittelynä.


Suurinpiirtein tältä näytti rata


Ensimmäinen ongelma tulikin sitten jo ennen ensimmäistäkään estettä. Tarkoitus oli mennä kutsumaan koira renkaan ja puomin välimaastosta, mutta kun ei se pirulainen kestänyt paikallaan. Useamman paikalleen palautuksen jälkeen kuitenkin saatiin suunniteltu lähtö aikaiseksi. Noah jopa meni suoraan puomille epäilemäni putkeensujahduksen sijaan, mutta... putkensuun yli juostessaan päättikin vaihtaa suunnitelmaa lennosta ja hyppäsi alas ja sujahti putkeen. Pientä uusintaa peliin ja viimein onnistui. Kun kehuin heti kun lähti puomille, ei huomannutkaan putken suuta vaan jatkoi puomin loppuun.

Seiska-putkeen oli hiukka hankala saada osumaa, mutta sekin onnistui vielä ihan kohtuullisesti. Enemmän ongelmia aiheuttivat 8-9-10 takaakierrot. Koirallehan ne ei ole vaikeita kun vaan osaan ohjata, vaan kun en osaa. Jotenkin minulle ne on vaikeita. Säädän liikaa ja mistää ei tule mitään. Matka jatkui kuitenkin ja pujottelun sisäänmeno oli ihan superhieno ja loppuratakin sujui ilman suurempia ongelmia, jopa välistävedot, jotka myös tuottaa ohjaajalle harmaita hiuksia.

Harjoiteltiin sitten erikseen 7-putkelle menoa, mikä onnistui hyvin kun nelosella teki persjätön. Samoin jauhettiin takaakiertoja jonkun tovin, kunnes onnistui. Vielä helppo sujuva pätkä 15-16-17-18 vähän niin kuin lopetukseksi ja suunta jäähdyttelylenkille. Hieman tuotti tänään myös ongelmia irrotukset palkkana käytetystä narupallosta, mutta ylikierrokset vaikuttaa aina irrotuksiin. Viimeksihän irrotukset oli täydelliset.

Hyvä mieli jäi treeneistä. Noah toimi hyvin, vaikka mielentila olikin tänään kaikkea muuta kuin toivottu. Noin kovin ei ole lepattanut pitkään aikaa, ampuili jopa käsiin kiinni, mitä ei ole tehnyt aikoihin. Minäkin pystyin juoksemaan, vaikka päivällä sitä hieman epäilin kun jalat oli niin jäykän oloiset. Tilanne kuitenkin parani iltaan mennessä. Ja parhaista paras treeniporukka piristi kummasti väsynyttä olotilaa. Jotenkin tuolta vaan aina saa voimaa niin ettei mikään jaksa hetkeen harmittaa. Kiitokset kuuluu koko iloiselle ja kannustavalle porukalle ♥ Ensi viikolla taas nähdään!


keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Polvipäivitystä



Noah kävi eilen toistamiseen polvitarkastuksessa. Ja miten voikin olla niin älyttömän jännittävää joku uusintatarkastus jo kerran terveeksi todetulle koiralle. Huh huh. Emäntä oli kyllä ihan poissa pelistä koko päivän ja edellisenkin, jolloin varasin ajan.

Eilinen oli muutenkin hässäkkäpäivä. Töistä jouduin lähtemään aiemmin, joten kaikki työt piti tehdä lyhyemmässä ajassa kuin normaalisti. Kotimatkalla kaverin kautta, mistä peräkärry auton perään. Kotona vaatteet vaihtoon, hevosille vettä, koirat autoon ja menoksi. Postin kautta nokka kohti eläinlääkäriasemaa, joka on noin 45 minuutin ajomatkan päässä. Postin pihassa auto meinasi sanoa sopimuksen irti sillä erää, ei siis lähtenyt käyntiin. Onneksi päätti sitten kuitenkin lähteä. Muutaman kilometrin päässä sattuikin sitten kohdalle pysäytys ja viiden minuutin jonossa odottelu, moottoritietyömaan räjäytysten vuoksi. Matka jatkui ja jännityksissäni ajoin tietysti liittymän ohi. Seuraavasta sitten ympäri ja oikealle tielle.


Kuvahan ei siis liity tapahtumiin, mutta kun pelkkä teksti on niin tylsä...

Ajoissa kuitenkin perillä. Paperien täyttö ja koiraskoira pöydälle. Eläinlääkäri on teiniaikaisia kavereitani koirakentältä ja tokokisoista ja hieman häntä kyllä huvitti minun jännitykseni, suorastaan nauratti. Noah siinä sitten aikansa kuluksi nuuskutti hyvinkin tarkasti pöydän tuoksuja, samalla kun Annu rassasi polvia. Ja rassasi ja rassasi, muttei kuulemma saanut hievahtamaankaan, vaikka kuinka yritti eli taitavat olla todella tiukat. Jippii! Koira pöydältä ja maassa vielä kokeili polvet kertaalleen. Hyvät ovat.

Käytin Noksun puntarissa (30,1 kg), maksoin ja matka jatkui. Suuntana siis Hamina ja heinien haku. Perillä paalit peräkärryyn ja kotia kohti. Kotona paalit varastoon ja ABC:n kautta kärryn palautus kaverille. Kipin kapin kotiin ja hevosien heinäverkkojen täyttö. Tällä hetkellä tarhassa on neljä verkkoa, kaksi pientä ja kaksi isoa. Viisi oli, mutta yksi on hajotettu. Vielä karsinoiden putsaus ja vihdoin, noin kello 19.30, pääsin istahtamaan rauhassa. Kympiltä vielä ponit sisälle ja sitten tulikin noutaja. Ei muuten tarvinut kovin kauaa nukkumattia huudella...


sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Limpun tarina osa1 - Limppu muuttaa meille

Tarina alkaa oikeastaan jo vuodesta 2004, kun työkaverini muutti hevosineen meidän kylälle. Jonkinlaisen väsytystaktiikan ansiosta kiipesin viimein kesällä 2004 vuosien tauon jälkeen hevosen selkään. Haflingerruuna Kasse, silloin 24v, oli kyllä paras tätiratsu ikinä, vaikka nuoruudessaan olikin ollut hyvinkin kuuma estetykki. Eikä aikaakaan kun roikuin jo tallilla lähes joka ilta.


Kasse 

Varsinkin kun Kassen ja toritamma Brixun kaveriksi muutti ylläpitoon Kassen vanha tallikaveri, samanikäinen newforestruuna Pusu. Pususta tulikin minulle hyvin tärkeä poni. Sillä oli pilkettä silmäkulmassa ja vauhtia jaloissa. Ja jotenkin ihan vallan vahingossa kiinnyimme toisiimme. Monia vauhdikkaita maastoretkiä ja rauhallisia rapsutustuokioita myöhemmin, jouduin kuitenkin luopumaan Pususta, kun omistaja päätti haluta sen takaisin hyvinkin lyhyellä varoitusajalla.


Pusu ♥

Se olikin pahempi paikka kuin osasin kuvitellakaan. Olin niin kovin kiintynyt Pusuun, etten pystynyt tai halunnut enää mennä lähellekään hevosia. Pikku hiljaa ikävä hellitti ja ajauduin takaisin tallielämään. Hetken hoidin IC-tamma Tinttiä, joka myös lähti yllättäin takaisin sinne mistä oli tullutkin. Silloin päätin etten ikinä enää kiinny yhteenkään hevoseen jos se ei ole oma. Alkoi etsintä.

Ensin piti tietysti päättää rotu. Islanninhevonen oli ollut haaveeni lapsesta asti, mutta kun tuntui että niitä oli niin vaikea saada ja kalliitakin olivat, en sitten ajatellut rotua sen enempää. Selailin hevosrotuja ja hevostallinettiä ja jotenkin vain aina palasin samaan, vuonohevoseen. Mielessä kummitteli ihanainen vuonisristeytystamma Viisa, jonka olin kerran vuosia sitten tavannut. Päätös oli tehty.

Ei vaan ollutkaan ihan niin helppoa löytää sitä omaa vuonohevosta. Jokaisen kohdalla kun kävi niin, että soittaessani oli jo koeratsastus jonkun kanssa sovittu ja vaikka myyjä lupasi soittaa jos ei kauppoja synny, ei yhtään soittoa tullut. Eikä niitä niin montaa edes myynnissä ollut. Viimein onnisti. Pohjanmaalla olisi 15-vuotias ruuna myynnissä. Soitin heti aamuvarhaisella myyjälle. Olin kerrankin riittävän nopea ja ensimmäinen soittaja. Sovittiin koeratsastus viikon päähän, vaikka myyjä pelottelikin ponin olevan aika hankala. Myyjä kertoi myös, että poni oli ollut hänellä vain viikon, mutta oli osoittautunut liian hankalaksi siihen tarkoitukseen, mihin oli hankittu. Edellisessä paikassa Limppu oli seissyt 4kk tyhjän panttina, jota ennen ollut ratsastuskoulussa 5 vuotta. Mielestäni ihan ymmärrettäviä syitä heittäytyä hankalaksi.


Limppu uudessa kodissaan

Niinpä sitten, vuoden 2006 viimeisenä päivänä, lähdimme työkaverini kanssa aamuyöstä kopin kanssa kohti Pohjanmaata. Ja siellä se oli, minun hevoseni, paksussa turkissa, paksun mahansa kanssa tarhassa, kun ajoimme pihaan. Ja kyllä, päätös oli tehty sillä hetkellä. Typerää, mutta totta. Kun menin tarhaan, Limppu tutki hyvin röyhkeästi taskuni ja töni päällään rajusti. Hoitaessa se ei olisi ollut yhtään paikallaan, mutta vermeet saatiin niskaan ja suunta kentälle. Puoli kierrosta ja ensimmäiset pukit. Pysyin selässä ja loppuaika menikin sitten ponia eteen potkien. Ihan sama. Minä halusin sen. Ja niin lähti Limppu pitkälle matkalle kohti uutta kotia.

Kotimatka meni hyvin, vaikka jouduimmekin Hämeenlinnan kohdalla ilotulitusrakettien tulilinjalle. Joku/jotkut älypäät ampuivat suoraan yli moottoritien vaakatasossa ja aika läheltä liippasi, sekä edestä että takaa. Ehjänä kumminkin selvittiin. Seitsemän aikoihin oli Limppu viimein uudessa karsinassaan työkaverini luona, tutustumassa naapurikarsinan IC-tammaan. Joka tosin ei ollut kovinkaan otettu huomiosta. Kaksijalkaiset matkaajat olivat siinä kohtaa jo sen verran väsyjä, että kauaa en edes minä jaksanut uutta ystävääni ihmetellä. Sänky kutsui. Harvoin on Uuden Vuoden Aattona kahdeksalta nukkumaan tullut mentyä, mutta nyt oli pakko.


Sanni ja Limppu

Siitä alkoi yhteinen matkamme rakkaan pappahepan kanssa. Aina se ei ole ollut niin kovin ruusuista, mutta hyvin hyvin antoisaa. Limppu on opettanut minulle niin paljon... Mutta siitä enemmän joskus toisella kertaa.


lauantai 19. tammikuuta 2013

Kylymä

Hyvin hyvin kylymä ;) Aamusta mittari näytti -29, puolilta päivin enää -23. Hiki tuolla silti tuli kun Michelin ukoksi pukeutuneena kävin pienellä metsäpyrähdyksellä koirien kanssa. Vielä ajattelin kunnon lenkin kanssa passata kun säätietojen mukaan pitäisi lauhtua ihan reippaastikin iltaa kohden.

Ja kyllähän se lauhtuikin, nyt seitsemän jälkeen illalla on "vain" -15. -16 asteen kohdalla lähdettiin lenkille, juuri sopivasti vielä ennen pimeää.





Kokoonpanona jälleen, kuten useinmiten, Diiva, Noah ja Ljúfur. Ja olihan ponissa taas virtaa. Hirmuista kyytiä kipitti poni korvat töttöröllä. Välillä piti huitoa etusilla ja heitellä päätään kuin hurjempikin oripoika. Sitten taas kipitettiin ja haisteltiin koirien kanssa tien pientareita. Hassu poni. Kotimatkalla päästin herra hevoisenkin hetkeksi vapaaksi. Hyvin se mukana pysyi. Laukalla tai ravilla otti kiinni jos unohtui jonnekin haaveilemaan. Kunnes sitten piti kantata yhden kyläläisen pihalle kirmailemaan kun "siellähän oli ne tammat kesällä". Sieltä joutui hakemaan, kun ei lukuisista kutsuista välittänyt. Ja sitten joutuikin taas naruun.

Hirveiltä suksilta näyttää etukaviot kuvassa. Ei ne kyllä oikeasti tuommoiset ole.

Ihan kiva keli oli kyllä, vaikka ei se sen lämpimämmältä juuri tuntunut kuin aamullakaan. Pieni viima kai teki -16 asteestakin aika vilakan.

Aika tavanomainen viikko on ollut. Ei juuri muuta olla puuhailtu kuin lenkkeilty ja vähän treenailtu. Ponit teki maanantaina pihalla vähän temppuja ja venytyksiä. Muuten ovat vain tarhailleet. Olen minä niiden kanssa tarhassa seurustellut ja harjaillut. Limpun häntää on saanut taas harjaillakin ihan urakalla kun on ollut jälleen kerran ripulilla. Nyt onneksi taas ok.




Noah on tottistellut pihalla lähes päivittäin ja kerran kaupan parkkiksella. Hyvin on mennyt. Parkkiksella otettiin kokeenomaisena seuraamiskaavio ja pysäytykset + luoksetulo. Hyvin toimi koiraskoira, vaikka palkkasin vain kehuilla ja silityksillä eli laumavietillä. Ihan lopuksi heiteltiin sitten lumppareita lumihankeen. Vire säilyi ja kontakti oli hyvä. Luoksetulossa ei ihan meinannut jarrut pitää ja liukui loppumetrit istuallaan suoraan täydelliseen loppuasentoon. Hyvin järkeili Noah. Kun ei mitenkään pystynyt hommaa normisti hoitamaan, niin liukuessaan veti "perseen penkkiin", kuten olisi juostessaankin tehnyt, ja päätyi suoraan eteeni. Ilmekään ei koiralla värähtänyt. Ihan kuin olisi täysin normaalia hoitaa homma tuolla tavoin. Ei mikään tyhmä jätkä.

Agitreenit jäi tällä viikolla harmittavasti pakkasen takia ohjelmistosta. Kyllä siellä kuitenkin pari treenikamua oli ollut, vaikka pakkasraja treeneille on -15. Hallissa ei kuitenkaan ollut ollut kuin -13, vaikka ulkona paikkui pakkanen jo silloin -27 asteessa. Niin kylmä kuitenkin oli, ettei yhtään harmita. Katsellaan sitten ensi viikolla uudelleen...


sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Ulkoilupäiviä

Eilen oli ulkoilupäivä kun kelikin oli mitä mainioin, -10 pakkasta, ei tuulta ja aurinkokin paisteli ajoittain. Eikä haitannut pilvisyyskään kun vaan valoisalla saa lenkkeillä.

Aamupäivä meni kieltämättä hiukka kansanterveydelle kun tuli istuttua vaan sohvannurkassa datamasiina sylissä, mutta viikonloput on lepäämistä varten eli ei haittaa. Ennen puoltapäivää kumminkin ryhdistäydyttiin. Diivan ja Noahin hihnat kainaloon, Ljúfurin heijastinriimu kaveriksi ja tarhalle ponia noutamaan. Ljúfurilla ei just silloin ollut aikaa, mutta koska Limppu tuli suorastaan juoksujalkaa tarjoutumaan töihin, vaihdoin lennosta suunnitelmaa. Limpulle riimu päähän ja menoksi, jolloin Ljúfurillekin yht'äkkiä ilmaantui aikaa ;)

Limpun kanssa jäätiin pihalle pyörittelemään ja temppuilemaan. Ihan hyvin ja mielellään toimi poni, olihan minulla lakunameja taskussa. Vähän sillä tuppaa välillä vaan menemään överiksi kun on nameista kyse, mutta ainakin on kivaa. Ympyrällä pyörittiin ja väistöjä tehtiin maastakäsin. Etupään väistötkin alkaa sujua tosi hyvin, vaikka kyllä ne vaikeita on ollut. Puolisen tuntia meni ja poni oli tyytyväinen.


Anna nami!

Nyt! Just! Heti!

Limppu tarhaan ja Lurjus matkaan, koirat naruun ja baanalle. Limppu ja Maru jäi kotimiehiksi. Mieli teki kunnon pitkälle lenkille, mutta koska suunnittelemani lenkki kulkee useamman kilometrin ison tien vartta ja liikennettä tuntui olevan, sekä liukasta, kanttasin kumminkin pikkutielle läheltä kotia. Vähän tuntui liian leveältä kahden koiran ja ponin kuljetuskalusto tossa pikitien varressa.

Ponissa tuntui olevan virtaa ja koirat juoksenteli ja nuuskutteli tyytyväisenä. Aurinkokin paisteli ja lämmitti niin mukavasti. Mikäs sen mukavampaa.




Sopivassa kohdassa pyysin Ljúfurin ympyrälle, kun menohaluja todella tuntui olevan. Eihän se minun kävelyvauhdissani pääse oikein itseään toteuttamaan. Hetken verran mentiinkin taas niin kaunista tölttiä, että ihan kylmät väreet meni. Ihan itse poni kokosi itsensä, otti takajalat kunnolla alleen ja nosteli niin komeasti etusiaan että. Se vaan on niin kaunis, jopa liikakilojensa kanssa. Pystyin suorastaan näkemään kuinka poni kiitää kisabaanalla taitavan ratsastajan kanssa, joka en todellakaan ole minä! Hyvä poni menee kyllä ihan hukkaan täällä keskellä ei mitään "kukkahattu tätiratsastajan" hoivissa.

No, haaveilu loppui lyhyeen ja muuttui hysteeriseksi hihitykseksi, kun poni vetäisi kunnon pierupukkispurtin ja kaikki mahdolliset askellajit, yhdessä ja erikseen. Se ei enää ollut kovinkaan kaunista katsottavaa, mutta niin uskomattoman sydäntälämmittävää. Voi kuinka se nauttikaan. Ja saipahan vähän ylimääräistä energiaa purettua. Limppu jos olisi intoutunut samalla tavalla riekkumaan, siitä olisi ollut nauru ja mielihyvä kaukana. Se kun tuskin olisi tyytynyt narun nokassa irrottelemaan, vaan olisi lähtenyt jatkamaan lenkkiä ihan yksinään itse valitsemaansa suuntaan.


Niin on kirkasta, että ihan häikäisee.

Tyytyväisinä jatkoimme matkaa ja kanttasimme taas pellon poikki nauttien auringosta. Ja kun tielle päästyämme ei tehnyt yhtään mieli vielä kääntyä kotiin päin, päätettiin sittenkin mennä se ensin suunnittelemani pidempi lenkki, kun sitä isoa tietä ei tuosta kohtaa enää ollut jäljellä kuin vaivainen kilometri. Pari kertaa jäätiin matkalla suustamme kiinni hetkiseksi kun muitakin lenkkeilijöitä oli liikenteessä. Moottorikelkan kanssa meinasi myös tulla yhteentörmäys metsätiellä, mutta onneksi on tottelevaiset koirat ja fiksu poni, joten vaaratilannetta ei oikeasti syntynyt, vaikka pahalta ensin näyttikin. Pari tuntia matkassa meni ja hyvä mieli tuli.

Illalla tehtiin vielä koirien kanssa piha- ja tallihommia 1,5 tuntia, vaikka pakkaslukemat oli jo yli -15. Ei se paljon tahtia haitannut. Marukin viihtyi hyvin kun oli takki niskassa. Vähän tuli Noksun kanssa myös treenattua muiden hommien ohessa. Aika usein meidän pihatreenit onkin sellaisia, että aletaan vaan treenata kun alkaa siltä tuntumaan. Ehkei ihan hyvä kun ei ole tarkkaa suunnitelmaa, mutta toisaalta taas vire on silloin yleensä molemmilla kohdillaan. Seuraamiset meni kohtalaisesti eli ei nojannut, mutta hieman edisti. Ei kylläkään pahasti. Perusasennot ja pysäytykset olivat myös hämmästyttävän nopeita tällä kertaa. Ja luoksetulon loppuasentokin yhden kämmin jälkeen oli ihan bueno.




Tänäänkin on lenkkeilty. Ensin Diivan ja Noahin kanssa reilu tunnin metsä ja pelto painotteinen lenkki. Välillä kotiin syömään ja taas kamppeet niskaan. Ljúfur ja Noah narun päähän ja taas menoksi. Käytiin vähän pellolla pyörimässä, että joutuisi ponikin kunnolla töihin. Kyllähän se rontti yritti ensin kävellä minun jälkiäni pitkin perässä laahustaen, mutta kun Noah juoksi edellä, innostui Ljúfurkin kiihdyttämmään tahtia ihan melkein ohi minusta. Ei ollut virtaa ponissa samalla tavalla kuin eilen, vaikka reipas se oli tänäänkin.

Ja jonkinmoinen ihmekin tapahtui kotimatkalla. Ljúfurhan ei koskaan ole suostunut juoksemaan talutettuna, vaan jos minä olen yrittänyt juosta on poni lähinnä vaan pyöritellyt silmiään huolestuneena ja jäkittänyt vastaan. Samoin on käynyt jos se on ollut käsihevosena kun olen ratsastanut Limpulla. Tänään se juoksi.. tai no, kiihdytti tahtia ihan innoissaan. Juoksemiseksi sitä ei voi parhaalla tahdollaankaan sanoa, kun ihan ei ollut askellaji tunnistettavissa. Mutta siihen en nyt käynyt puuttumaan, pääasia oli että tuli reippaasti perässä. Ehkä se ravikin vielä joskus löytyy.


lauantai 12. tammikuuta 2013

Edistystä

Projekti harrastuskoirasta kisakoiraksi edistyy. Minä olen taas miettinyt ja kovemmat otteet on otettu käyttöön. Kovemmat tarkoittaa ei niinkään kovempia vaan kokonaisvaltaisia otteita. Meillähän koirat viettää kotioloissa aika vapaata elämää. Tietyt säännöt on ja niistä olen tarkka, mutta muuten nuo touhuavat kavereina matkassa, mitä nyt milloinkin teen. No, Noahilla on alkanut esiintyä piippausta ja ylikierroksilla käyntiä milloin missäkin tilanteessa. Ja se ei ole oikeasti mikään keskittymiskyvytön sähköjänis vaan hyvinkin tasainen kaveri. Eli jopa tällainen tyhmempikin koiranohjaaja on tajunnut itse olevansa suurempi ongelma kuin koiraskoiran hermorakenne. Tai olenhan minä sen tiennyt, en ole vaan tarkemmin perehtynyt ajatukseen.

Nyt olen sitten viettänyt hetken jos toisenkin analysoimalla asioita mitä tulisi tehdä toisin. Kotioloissa on vietetty osittaista jääkautta jo kuukaudenpäivät. Ihan vaan ajatuksella saada tuo piippailu ja kierrokset kohtuullisiksi. En ole kuitenkaan ajatellut riittävän syvällisesti. Olen siis pitänyt jokaista ongelmaa erillisenä ja ratkonut niitä myös erillisinä. Parit viimeiset haku-, tottis- sekä agitreenit ovat viimeinkin aukaisseet silmäni.




Diivallahan käytettiin nuoruudessa jääkautta paljonkin ja se toimi hyvin. Noahilla on samat keinot otettu käyttöön ennen Joulua. Minä en siis edes katso koiraa tekee se mitä hyvänsä, saati että koskisin siihen. Minä en myöskään ole puuttunut käytökseen ellei ole ihan pakko, enkä muutenkaan puhu sille, muutoin kun treenatessa tai kun kutsun esim sisälle tai muuten toimittamaan jotain tiettyä asiaa. Vaikeaahan se on minulle ollut kun olen tottunut elämään koirien kanssa toisin. Nyt kuitenkin alkaa jo sujua rutiinilla.

Kun tässä on tuota puuhaa, en ole juurikaan keskittynyt huomioimaan vaan lähinnä toimimaan. En ole siis huomannut, että muutoksia on todellakin tapahtunut, hitaasti mutta varmasti. Noah ei enää piippaa ja vaadi toimintaa kokoajan. Se touhuaa omiaan tai yrittää saada Diivaa leikkimään, välillä jopa onnistuen. Se seuraa minua kyllä kuten ennenkin, muttei painosta millään tavalla. Sen tervehtimisrituaalit on rauhoittuneet, mikä taas on vaikuttanut positiivisesti myös maalimieskäytökseen haussa. Agitreeneissä odotteluajan käytös on rauhoittunut. Se ei enää vaadi jatkuvaa tekemistä odotellessa, eikä se piippaa ja käy kohtuuttomilla kierroksilla vaan on todella hyvässä mielentilassa. Ennenhän kaava on ollut se, että me treenataan tottista tai verkkaesteitä taukoamatta ennen omaa vuoroa, jotta koiraskoiran pää pysyy kasassa. Ratatreeniin on ollut turha mennä ns. suoraan autolta kun ei se ole pystynyt keskittymään muuhun kuin ohjaajan kiusaamiseen. Tottiksessakin edistäminen ja nojaaminen on parantuneet kuin itsestään. Työtä niissä vielä on, mutta kumminkin.

Eilisistä agsatreeneistä tarkemmin. Paikalla oli vain kolme ohjaajaa kera neljän koiran, joten laiskoina päätimme käyttää edellisen ryhmän valmiiksi rakentamaa rataa pienin muutoksin. Aika helpon oloinen, mutta ihan kiva kumminkin.





Työkaverille mainitsin päivällä, jotta tiedossa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita kun agilitystä on ollut kolmen viikon tauko. Väärin meni. Koiraskoira haettiin autosta kun ensimmäinen koira oli radalla. Ovella tuli piip ja yritys rynnätä edellä sisälle. Kiilasin koiran taakseni ja päästiin järjestyksessä sisälle. En siis sanonut mitään tai puuttunut suorasti koiran käytökseen, menin vain päättäväisesti ensin. Piste. Vanhasta muistista alkoi heti kviik kviik ja silmiin tuijotus, tehdään jotain. En ollut huomaavinani ja rauhoittui hetkessä. Pujottelu tehtiin kerran, muuten vaan käveltiin ja juteltiin. Tai siis minä juttelin treenikaverin kanssa ja seurasin tietty ratatreeniä. Koiraskoira vaikutti lähes sairaalta kun oli niin rauhallinen. Jopa treenikaveri huomasi normaalista poikkeavan rauhallisen mielentilan.

Lähdettiin siis jo seuraavana ratatreeniin vain hetken odottelun jälkeen. Kiihtyihän se kun pääsi revittämään, tietysti, mutta niin sen kuuluukin. Kivaa pitää olla. Rata meni ihan hyvin, ohjaaja oli vaan hieman ruosteessa tauon jälkeen. Mutta koira toimi. Suurin ero entiseen oli palkkauksessa. En osaa oikein asiaa selittää kun yhtä innoissaan se pallosta oli kuin ennenkin, mutta koska mielentila oli oikea, sen ei tarvinut purkaa itseään juoksemalla pallo suussa pitkin hallia, vaan se tyytyi pysyttelemään lähistölläni odotellen seuraavaa siirtoani.  Asenne siis oli totaalisen toisenlainen vanhaan verrattuna. Tosin itsekin keskityin koiraan paremmin, enkä unohtanut sitä, kun kuuntelin koutsin "ripitystä".

Ikävä kyllä näyttää siltä, että jääkausi on tullut jäädäkseen. Lähinnä siis se mikä jää on minun uusi asenteeni ja sen myötä toivottavasti myös koirien mukavampi ja stressittömämpi arki.


sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Aurinkoa vihdoin

Kylläpäs sattuikin täydellinen ulkoilukeli tänään. Aurinko paistoi täydeltä terältä, pakkasta -6, eikä tuulta juuri lainkaan. Eipä ole juuri moisista keleistä tarvinut tänä talvena nauttia, kun aina joko tulee lunta taivaan täydeltä tai tuulee täysiä. Ja jos ei näistä kumpaakaan niin pakkasta on -20 tai ainakin taivas paksussa pilvessä. Tänään siis nautittiin.





Noahin, Diivan ja Ljúfurin kanssa lähdettiin siis matkaan puolen päivän jälkeen. Kylätietä kirkon suuntaan, joka siis ei ole lähelläkään, vaan noin 7km päässä. Suunta oli sinne kumminkin. Pellolle kanttasimme kylätien lopussa kun sattui sopiva moottorikelkan jälki. Koiriahan hanki kantoi ilmankin, muttei minua eikä ponia. Vaan kelkan jälki kantoi meitä molempia. Pari kertaa Ljúfurin jalka humpsahti syvemmälle ja samalla se kolautti aina minua etukaviolla kantapäille. Auts!




Pellolta lähdettiin samaa tietä takaisin mitä tultiinkin, muttei ihan vielä kotiin maltettu mennä, vaan kantattiin viime metreillä vielä metsätielle. Siellä törmättiin naapurin Kerttu-staffiin ja Noahin korvat muuttui välittömästi koristeiksi ja aivot valahti palleihin. Usein näin ei onneksi käy, joten sallittakoon hetkellinen hurmaantuminen nuorukaiselle silloin tällöin. Kerttu tosin ei ollut kovin innostunut. Noah kuitenkin päätti lähteä mielummin meidän matkaan kuin Kertun ja isännän kanssa hiihtoretkelle, vaikka kieltämättä jokusen kerran saikin käskeä.




Hyvin kiritti Kertun hajut metsässä Noahin kotimatkaa. Kovaa juoksi koiraskoira. Vaan vielä sitä virtaa olisi kotonakin ollut, mutta kun minulle iski lenkillä ihan armoton nälkä, joutui Noksukin tyytymään sisällä makoiluun.

Huomenna saakin taas lenkkeillä pimeällä, vaikka selkeästi se jo tuleekin myöhemmin. Kevättä kohti mennään kumminkin ja ei aikaakaan kun jo töiden jälkeen ehtii ainakin lähteä valoisan aikaan liikkeelle. Minä en pidä pimeästä, vaikka otsalampun valossa hyvin näkeekin kulkea. Pimeässäkin näkisi tarpeeksi kun on kumminkin tuota lunta, mutta koska koirat on yleensä vapaana, haluan kuitenkin nähdä vähän enemmänkin, jottei yllätyksiä tulisi. Ja sitäpaitsi kohtahan on kesä kun tänään oli kaverin kameran muistikortille tallentunut kuva peipposesta ;) Voi, olisipa minullakin kunnon kamera. Nämä kannykkäräpsyt, kuten tänään, tai pokkarikuvat kun ei kovin kummosia ole. Vaan näillä mennään...


lauantai 5. tammikuuta 2013

Vuoden ensimmäiset aktiviteetit

Vuosi on alkanut sateisissa merkeissä, vesisateisissa. Lumimäärä on kutistunut kummasti ja pikkutiet on olleet ihan peilijäätä. Ei ole kauheesti lenkkeilty kun pystyssä pysyminen on tuottanut hintsusti ongelmia. Nyt tilanne on parantunut kun pari päivää oli nollassa ja tänään jo pakkasta. Eilen satoi vähän luntakin.

Tänään käytiin kirkolla lenkillä. Ja kyllä huomasi ettei meidän porukka juuri ole kylillä viime aikoina pyörinyt. Koirat vetivät kaikki hihnassa kuin ääliöt nenät maassa. Jopa Maru, joka ei koskaan ole vetänyt hihnassa, kiskoi niin että meinasi tukehtua. Vauhtia ja virtaa siinä oli muutenkin niin että hirvitti. Mutta hyvää teki taas kaikille, eikä vähiten minulle. Alkaa nämä oman kylän kujat olla aika koluttu.





Tänään oltiin heti aamusta myös Noahin kanssa treenaamassa. Nyt oli pakkaslukemat kohtuulliset eli -5 huitteilla ja koska lumikinoksetkin ovat kutistuneet, päästiin ihan metsään hakuilemaan. Muita odotellessa treenattiin parkkiksella seuraamista, eikä Noah nojannut yhtään. Ja kun muisti olla tarkkana palkkauksessa, eikä palkannut ennen kuin paikka oli oikea, edistämisen suhteenkin tapahtui selvää edistystä. Siihen ei olla kauheasti perehdytty, kun on ollut pakko palkata silloin kun on nojaamatta, vaikka olisikin liian edessä. Nyt kun nojaamista ei tapahtunut, saattoi palkata oikeasta paikasta.

Vähän oli metsässä vaikeakulkuista kun hanki tietty oli lumen päälle muodostunut, muttei kuitenkaan ihan kestänyt edes koiran painoa. Maalimiehet saatiin kuitenkin metsään ja ai että olikin koiraskoira taas iloinen, liiankin. Paremmin meni kuitenkin kuin viimeksi ja minun ei tarvinut puuttua hössötykseen kun älysi itse lopettaa ja aloittaa ilmaisun. Sitten lensikin jo pallo ja ilo oli ylimmillään. Toisellakin vielä vähän hössötti, mutta selvästi vähemmän ja kolmas oli jo hyvä eli ainoastaan aikoi hössöttää, mutta päättikin alkaa haukkua. Lopetettiin siihen ja Noah sai vielä esitellä palloaan kaikille ja moikkailla ihan luvan kanssa.




Noahin kanssa on vaan niin kiva harrastaa kun se on aina innoissaan ja iloinen ja niin onnellinen kun pallo on suussa onnistuneen suorituksen jälkeen ja jos vielä saa vähän seurustella ihanien ihmisten kanssa niin sitten se suorastaan pakahtuu onnesta. Sitäpaitsi se on rauhoittunut moikkaamisessakin ja vaikka se onkin ihan yhtä innoissaan kuin ennenkin niin se ei enää tunge niin röyhkeästi iholle, lähinnä vaan nuohoaa jaloissa ja kiljuu onnesta. Kukaan ei ole muistanut kertoa sille, että appenzellit ovat varautuneita vieraita kohtaan tai sitten se ei vaan ole uskonut moista puhetta.

Hevosten kanssa ei tällä viikolla ole paljon mitään tehty. Ei tuolla olisi kengättömillä kavioilla juuri pystyssä pysynyt kun koirillakin teki tiukkaa. Ljúfuria pyörittelin pihalla yhtenä päivänä tai siis yritin pyöritellä. Lurjus oli asiasta toista mieltä. Kyllä se ympyrälle lähti, mutta kääntyi saman tien jo kohti vähän siihen malliin, että anna nyt jo sitä porkkanaa, enkä halunnut painostaa kun se oli vielä vähän säpsy paukkeen jäljiltä. Ei pahasti, mutta kaikkia ääniä piti tarkkaan kuunnella, eikä keskittyminen siten oikein riittänyt työntekoon. Vähän kahlailtiin sitten silloin hyvinkin märässä ja raskaassa hangessa ja tehtiin narutreeniä ja vapaana seuraamista, sekä harjoiteltiin namivenytyksiä. Sivuille sujuu, mutta alas on yhä vaan vaikeaa. Hyvin me saatiin liki tunti aikaa kulumaan, vaikkei paljon mitään tehtykään.




Kolme porkkanan palaa jäi vielä taskun pohjalle, joten kun palautin Ljúfurin tarhaan, sai Limppu samalla tehdä namivenytykset. Limpun mielestä ihan sikasiistiä. No, mikä tahansa on sen mielestä sikasiistiä jos on kyse nameista. Paitsi kuivatuista banaaneista tai juustopatongista, vaikka se olisikin kuivattua. Näihin vetää Limppu rajan kun herkuista on kyse. Ei uppoa. Kaikki muu uppoaakin sitten erinomaisesti ja herra hevoinen kiipeää vaikka puuhun jos vähän heiluttelee porkkanan palaa nenän edessä.

Jos kelit vain sallii, huomenna keskitytään lähinnä lenkkeilyyn. Mutta sen näkee sitten huomenna.


tiistai 1. tammikuuta 2013

Meidän vuosi kuvin


Ohi on

Vuoden vaihde on ohitettu. Selvisimme kohtuullisen vähin vaurioin, mikä on tietysti positiivista. Ensimmäiset paukut kuulimme viiden aikaan eilen, joten aika hyvin aikarajoitusta noudatettiin meidän kylällä tänä vuonna. Koirat ei juuri jytinää noteeranneet. Ensimmäinen kovempi pamaus aiheutti Diivan nousemisen makuulta ja siirtymisen uuteen makuupaikkaan ja kuorsaus alkoi taas kuulua. Se oli siinä sitten koirien osalta.

Maruhan ei ole koskaan reagoinut mitenkään, joten aika outoa olisi ollut jos nyt 14-vuotiaana olisi niin tehnyt. Diiva taas on nuorempana ollut pahimman paukkeen aikaan sisällä hieman levoton, lähinnä tyyliin "laittasko joku ääntä pienemmälle, et sais nukkuu". Pihalla/lenkillä sekin on aina ollut noteeraamatta paukkuja. Noah taas on valittu lentämään meille osittain äänivarmuutensa takia, mikä olikin kasvattajalta viisasta. 8-viikkoinen pentu ensimmäistä kertaa poissa kotoa yksin ja pienessä boxissa lentokoneen ruumassa kovassa paukkeessa, olisi saattanut olla traumatisoiva kokemus. Ei ollut. Eikä se sitä ollut Diivallekaan. Se tuli 9-viikkoisena veljensä kanssa. Tyytyväinen saa olla.


Noahin mielestä on ihan okei maata likkojen päällä. Kuvaa ottaessani sentään nousi istumaan, hetkeksi.

Hevosten vuoden vaihde meni kohtuullisen kivuttomasti. Puoli ysiltä hain ne sisään eli normaalia aikaisemmin. Ljufuria sai huudella, ennen kuin tuli. Ensin tietysti kuvittelin, että se on paniikissa telonut itsensä ja vaikka mitä, mutta ei. Se oli täysin normaalissa mielentilassa. Eväätkin maistui ja kaikki näytti olevan kunnossa, joten en katsonut tarpeelliseksi sen enempää tilannetta kyttäillä.

Puolen yön aikaan olikin sitten oikein kunnon sotatila. Ihan järkyttävä pauke joka puolella. En mennyt kuitenkaan talliin, kuten aiempina vuosina olen tehnyt. Ei se pauke kauaa kestänyt, max puoli tuntia. Aamullakin tilanne oli ihan ok. Limppu oli syönyt ja juonut ja maannutkin eli ihan niin kuin aina. Ja vaikutti ihan hyväntuuliselta ja rauhalliselta. Ljufur oli hieman jännittynyt ja heinistä oli osa syömättä, eikä se ollut maannutkaan, mutta ihan ok silti. Sehän on ollut todella paniikissa aiemmin, tosin tilanne on vuosi vuodelta parantunut. Ehkäpä moottoritietyömaan räjäytykset pitkin vuotta ovat hyvin siedättäneet ponipoikia.




Limppullahan on ainakin kaksi epämiellyttävää kokemusta kovista äänistä. Limppu muutti meille vuoden 2006 viimeisenä päivänä eli aika tarkalleen kuusi vuotta sitten Uuden Vuoden aattona. Kotimatkalla Hämeenlinnan kohdalla jotkut vitipäät yritti ampua raketeilla osumia moottoritiellä kulkevia autoja kohti. Muutama meni aika läheltä, edestä ja takaa. Ensimmäinen yökin vieraassa paikassa meni tietty sitten paukkeessa, ei niin hyvä juttu ollenkaan. Varsinkin kun Limpulla oli jo kolmas kodin vaihto viiden kuukauden sisään.

Toinen oli seuraavana syksynä kun Limppu asui vielä tuolla kaverin luona. Yllättäen nousi kova ukonilma ja menin ottamaan hevoset sisään. Muut oli jo sisällä ja Limppu ja tarhakaverinsakin jo narun päässä, kun tarhan nurkalla ollut muuntaja räjähti lyöden oikein kunnon lieskat muutaman metrin päässä. Ponit loikkasi aika korkealle. Onneksi tarhan portti oli vielä kiinni. Kaverin miehen huusin sitten apuun kun en olisi yksin selvinnyt kahden hysteerisen hevosen kanssa ja saatiin yhteistuumin pojat talliin.

Mutta. Nyt tämä stressin paikka on taas vuodeksi ohi, mistä en ole yhtään pahoillani. Hyvää Uutta Vuotta vaan kaikille! Nyt jo hymyilyttää ;)