lauantai 30. heinäkuuta 2016

Superponit

Maanantai oli Ljúfurin vapaapäivä ja samalla laatuaikaa lapsen kanssa-päivä. Korpun kanssa puuhailua siis pidemmän kaavan mukaan. Harjailun ja muun seurustelun jälkeen mentiin kentälle juoksutushommiin. Ensin sai hiukan irrotella irtona. Se mitään kyllä irrotellut, mutta saihan mahdollisuuden. Narun nokassa tehtiin käynti-ravi siirtymisiä, mitkä sujuivatkin vasempaan kierrokseen varsin hienosti. Oikeaan kierrokseen kaikki tekeminen aiheutti voimakasta protestointia ja spurttailua. Se on sille niin kovin paljon vaikeampaa. Saatiin kuitenkin onnistumaan jotenkin, enkä sitten vaatinut sinne suuntaan muuta kuin reagointia käskyihin ja ihan lyhyitä pätkiä oikeaa toimintaa.




Laukkakin saatiin jo hyvin alulle molempiin suuntiin, käskystä siis. Hidastaminenhan tälle kaverille on aina ollut helppoa, se kun on aika rauhallista sorttia. Lähdettiin sitten vielä heittämään pieni lenkki ja lenkille napattiin kuolaimet suuhun. Ne ei taas ole suussa olleet vähään aikaan ja aiheuttivatkin pientä pureskelua alkumatkasta. Rauhoittui kuitenkin ja loppumatkasta päästiin jo hieman harjoittelemaan ohjasotteita eli kuolaimen paineelle myötäämistä, kääntävien apujen alkeita siis. Niin hieno pieni poni.


Siellä ne kuolaimet on, kun tarkkaan katsoo. Turparemmi poistettu suitsista ja riimu alla, josta talutus.

Oli muutenkin vähän extremeä tällä reissulla, mutta onneksi minulla on fiksu varsa. Ensin tuli yhdestä pihasta koira rääkymään ja ihan hyökkäsi takasiin. Ei tainnut kiinni ottaa, mutta läheltä kävi. Kambur vaan veti itseään vähän kasaan, painoi hännän housuun ja seisoi paikallaan. Matka jatkui kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Kunnes takaa tuli mutkasta kapealla hiekkatiellä auto hurjaa vauhtia. Kakara ei autoihin normaalisti reagoi, mutta tämä sentään aiheutti pienen spurtin eteenpäin. Taisi autoilijakin säikähtää ja hiljensi siististi sen jälkeen. Toki olisi voinut olla myöhäistä, muttei onneksi ollut. Taas matka jatkui ihan rentona namia välillä tien vierustoilta napsien.


Kokeiltiin suojiakin yhtenä iltana. Eivät aiheuttaneet reaktioita.

Kun Ljúfur oli maanantaina kiukutellut siitä että hänet oli unohdettu, vaikka siis sai silloinkin ruokansa ja perus ihottumahoidon, oli tiistaina Luippiksen vuoro saada laatuaikaa. Vaikka en nyt sitten tiedä oliko maastolenkki herran mielestä ihan sitä mitä minusta. Kesän kuumin päivä taisi olla ja ajattelin, että rauhallisesti köpötellään pieni peruslenkki, se meidän normi nelisen kilometriä. Vaan johan oli ponissa virtaa. Hirmutonta kyytiä mentiin alkukäyntien jälkeen ja lenkki taittuikin himpan alle puolen tunnin. Tällä kertaa ei ravi oikein taas löytynyt, vaikka välillä on jo mukavasti kulkenutkin, mutta saatiinpahan ihan mukavantuntuista tölttiä aikaan. Ja reipas laukkapätkäkin, missä ihan hetkisen tuntui, että onkohan menoa nyt, sen verran mukavasti kiihdytti. Mutta ihan äänellä kuitenkin hidasti käyntiin niin halutessani. Hieno poni.




Laidunelämä on ihanasti rauhoittunut ja molemmat voivat hyvin. Kaksi ihottumaista ovat löytäneet toisensa ja rapsuttelevat ahkerasti. Ljúfur on oppinut luottamaan, ettei hyökkäyksiä enää tapahdu ja osasikin jo hyvin jättää Ilmarin kiukuttelut aidalla omaan arvoonsa. Nyt on tilanne parantunut entisestään, kun Ilmarin laidunkausi loppui ja poni viettää nyt aikaa yksinään sairastarhassa. Taisi kiusata väärää puuta eli hevoista ja eristettiin muista vihdoinkin. Loppuporukka on taas kaikki yhdessä, eikä mitään ongelmia ole ilmaantunut.


Seepra (Braamer) ja pallokala (Ljúfur)

Niin hienot pojat olen kyllä saanut, ettei voi olla kuin kiitollinen. Meidän lapsi, joka ostettiin vähän niin kuin sika säkissä, on osoittautunut lähes täydelliseksi. Ei pelkää juuri mitään, vaikka elämänkokemuksien puuttuessa, joitakin asioita ihmetteleekin. Utelias se on ja nopea oppimaan, muttei mikään nössö. Sillä on kyllä ihan kohtuullisen voimakas oma tahto ja se osaa myös sen kertoa, mutta silti se on samalla myös tosi kiltti ja helppo. Juuri täydellinen minulle, siinä kun yhdistyy juuri ne parhaat piirteet Ljúfurista ja rakkaasta edesmenneestä Limpustani, muttei ole yhtään niistä huonoista. Kaiken lisäksi, se on vielä ihan kivannäköinenkin ja näyttäisi kasvavan kohtuullisen kookkaaksikin.


Pikkuapulaiset, joista tämä kirjava kiipesi kottikärryyn kun selkänsä käänsi ja voikko kaatoi ne tilaisuuden tullessa, rautias vaan kauhisteli moista toimintaa sivusta katsellen ja kerjäsi nameja, kun hänhän on osannut sentään käyttäytyä.

Ja Ljúfur sitten. Rakas luotettava Ljúfur, joka ei koskaan aiheuta mitään tilanteita ja joka yrittää aina parhaansa. Onhan sillä ne omat juttunsa, mutta kun niihin on tottunut, niin ei niitä edes huomaa. Se kun on kuitenkin kovin herkkä ja reagoi voimakkaasti jos kaikki ei ole kunnossa. Mutta sehän onkin vähän niin kuin puoliksi villihevonen ja kun asian näin ajattelee, sen myös osaa hyväksyä. Paras seurahevonen, mitä ikinä olisin voinut saada ja nykyään myös paras maastomopo ja harrastehevonen. Kaikkien kaveri.



lauantai 23. heinäkuuta 2016

Ylpeyden aiheita ja arkea

Mukava viikko, vaikka onkin väsyttänyt varsin reilusti koko ajan. Nyt alkaa viime viikkojen unettomuus ja stressi vissiinkin viimein purkautua ja unta tuntuu riittävän. Kun vaan ehtisi nukkua tarpeeksi.

Maanantaina oli lenkkitreffit pienen Mörö-mudin ja emäntänsä kanssa. Pari tuntia käveltiin Hutikalla ympäriinsä, välillä koirat vapaana juosten. Uimaankin pääsivät halutessaan ja Noah kyllä käytti mahdollisuuden hyväkseen viimeiseen asti. Vähän jännitin, että kuinka meidän maalaistollot osaavat käyttäytyä naisseurassa, mutta hienosti sujui. Mörö jätettiin rauhaan, jos se ei halunnut leikkiä ja muutenkin pojat tottelivat ihan kymppi plussan arvoisesti.




Kovasti oli Mörö kasvanut sitten viimenäkemän ja reipastunut ihan valtavasti. Ihmisistähän se kyllä tykkää, mutta on ollut hieman epävarma vielä uusissa tilanteissa, varsinkin sellaisissa mihin liittyy vieraat koirat. Nytkin se alkumatkasta räkytti meidän pojille, mutta lopetti kun huomasi, ettei kumpikaan ahdistele ja alkoivat Peikon kanssa ihan leikkimäänkin. Mukava pentu. Enemmän tyypillinen mudi kuin Peikko, mutta paljon samaakin siinä kyllä näen. Toivottavasti tavataan pian uudestaan.

Tiistaina käytiin Ljúfurin kanssa maastolenkillä. Viimeksi olen ollut selässä melkein kolme viikkoa aiemmin ja sen kyllä huomasi. Tuli jalat kipeiksi. Osasyy varmaan sekin, että Ljúfur on kaventunut niin paljon, että sen tunsi selässäkin ihan selvästi ja siis lihakset joutui taas tottumaan uuteen asentoon. Neljä reikää kireämmälle sai satulavyön kiristää kuin mitä laidunkauden alkaessa.




Taas naureskelin Luippiksen logiikkaa lenkillä. Alkumatkasta pyöräilijapoika jäi tien varteen odottamaan, että päästään ohi ja Ljúfur oli jo valmiina kääntymään kotiin, kun oli niin jännittävää. Toisaalta taas jalkoihin juosseet, räkä roiskuen räyhäävät koirat, eivät aiheuttaneet mitään reaktioita. Kuin ei myöskään pyöräilijän kanssa mutkassa tapahtunut yllättävä kohtaaminen, lähes yhteentörmäys, kotimatkalla. Hassu poni.

Keskiviikkona Ljúfur kävi ohjasajolenkillä. Kambur odotteli sillä aikaa tallissa omaa vuoroaan. Lenkin jälkeen Ljúfur jäi talliin vuorostaan, kun Kambur pääsi kentälle juoksutettavaksi. Kentällä sujuikin ihan hyvin, vaikka alkuun pitikin ottaa pienet "ei oo pakko jos ei haluu"-rodeot ja myöhemmin vielä ponien poistuessa pihasta ajolenkille, "minä muuten lähden kanssa"-rodeot. Kuunteli kuitenkin keskittyessään tosi hyvin, varsinkin aina kun sen pääsi edes kerran palkkaamaan oikeasta toiminnasta naksauttamalla. Hyvä siitä tulee.




Tallissa hoidellessa harjoiteltiin Korpun kanssa ratsuponin alkeita eli nojailua selkään. Sitähän ollaan tehty alusta asti aina seurustellessa vähän siinä sivussa, nyt ensi kertaa oikein ajatuksella. Nousin siis matalalle korokkeelle ja kevyesti makailin selän päällä samalla rapsutellen kutiavia ryntäitä. Yksi sivuaskel tuli ensimmäisellä kerralla, kun haki tasapainoa, mutta muuten seisoi ihan rennosti paikallaan. Oikeasta toiminnasta taas naks ja palkka rapsuttelun lisäksi. Hieno Skorps!




Torstaina Ljúfur juoksi pellolla narun nokassa ja hyvin juoksikin. Siellä se tykkää liikkua kun pääsee tekemään isompaa ympyrää kuin kentällä ja onhan pohjakin varmaan mukavamman tuntuinen. Hiki tuli sekä minulle että ponille, kun eihän sille narun mitta riitä, joten itsekin joudun likkumaan mukana. Pellolta uittomontun kautta takaisin. Eipä tarvinut huuhdella hikiä pois, kun Luips hoiti sen ihan itse pulahtamalla uimassa.


Hirmu huono kuva, eikä ole edes eiliseltä vaan viime viikolta

Eilen sitten rento lenkki Ljúfurin ja koirien kanssa yhdessä. Illalla mustikat metsästä pikaisesti ja piirakka uuniin. Nam, hyvää oli. Ja pitkät yöunet. Nyt pitäisi taas jaksaa.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Ei kaikki sentään ihan sieltäkään ole!

Kun nyt viimeaikoina päivitykset on olleet enempi negatiivissävytteisiä, niin täytyy välillä kertoa niistä hyvistäkin hetkistä.

Keskiviikkona käytiin Luippiksen kanssa lenkittämässä koirat. Ihan vaan tuossa tallitiellä ja siitä hiukan eteenpäin. Rauhalliseen tahtiin edettiin ja hampsittiin herkkuja tien vierustoilta. Ljúfur on laihtunut ja kuivunut jonkin verran ja vaikkei laihtuminen sinänsä huono juttu ole, syy miksi se on laihtunut taas on. Niinpä siis rentouduttiin ja syötiin ja vaan nautittiin. Laidunkin on aika hyvin kaluttu, varsinkin kun nyt "poneilla" on vain kolmannes entisestä tilasta. Tästä huolimatta, Ljúfur on jo muutamassa päivässä selvästi taas lihonut, kun stressi on poissa.




Eilen taas saatiin Kamburin kanssa kokea ilon hetkiä. Kyllähän sen kanssa yleensä saa. Alku ei vaikuttanut lupaavalta, kun satuin tallille väärään aikaan eli siellä oli sen verran ruuhkaa, etten saanut Korppua mihinkään kiinni hoidettavaksi. Sitten kun viimein sain, en enää mahtunut kentälle juoksuttamaan. No, yritettiin pellolla, mutta eihän siitä mitään tullut. Se ei osaa kunnolla vielä aidatullakaan alueella, missä ei ole muita kiinnostuksen kohteita. Nyt kavioiden alla oli mehevää ruohoa ja kaverit vieressä laiduntamassa, ei ihan helppo nakki varsalle, jonka kanssa ei ole juuri koko kesässä mitään tehty. Homma meni pystyyn hyppimiseksi ja sinkoiluksi ja syömisen yrittämiseksi. Lopetettiin kun sain herran kuuntelemaan edes sen hetken eli puoli kierrosta. Kokonaista ei onnistuttu saamaan.




Palattiin pihaan ja heitettiin saipparit päähän, muut vermeet olikin jo valmiina. Ensimmäistä kertaa ihan rinta- ja häntäremmeineen päivineen, eikä tuo suurta ihmetystä aiheuttanut. Viriteltiin ohjat ja eikun eteenpäin. Hieman oli tökkivää kulku, kun pois kotoa käveltiin, mutta etenemään kuitenkin päästiin. Toki positiivista tässä oli se, että yleensä kotoa pois mennään kovaa ja kotiin ei haluta tulla. Edettiin noin 250 metriä ja käännyttiin takaisin. Kotimatka menikin kuin vanhalta tekijältä. Hieno kakara. Kyllä siitä vielä ajoponi saadaan. Täytyy alkaa varmaan harjoitusaisoja suunnittelemaan. Jos vaikka syksymmällä saataisi jo ne perään. Tai sitten talvella. Tai keväällä. Ei tässä kiirettä ole.




Viime viikonloppuna käytiin taas koirapoikien kanssa retkellä, kun ei muutakaan tekemistä ollut. Lauantaina aamupäivästä suuntasimme siis polkupyörän nokan kohti Siltakylää. Ensin tietenkin uimaan. Siis koirat, en minä.


Uinnin jälkeen poseerattiin

Huutjärven rannasta suunta kohti kauppaa. Koirat ja pyörä parkkiin ja kauppaan ostamaan retkievästä. Pientä paussia pidettiin herkutellen ennen kotimatkaa.




Kotimatkalla keräiltiin kanttarelleja pussiin ja olihan niitä taas noussut muutama. Illalla kävin vielä toistamiseen kaupalla pyöräillen, ilman koiria tällä kertaa. Metsään vielä ja väsäämään mustikkapiirakkaa. Namskis.






Peikostakin alkaa kuoriutumaan ihan kunnon mudin pentele. Onhan se kiltti, mutta alkaa sieltä hiukan tempperamenttiakin löytymään. Viime lauantaina, kun oltiin pyöräretkelle lähdössä, otin hieman todistusaineistoakin. Sehän on siis normisti hyvinkin rauhallinen, eikä suuremmin intoile lenkille lähdössäkään, tuijottaa vaan ja heiluttaa häntää. Nyt alkaa aina välillä esiintyä pientä intoiluakin ja ihan äänen kanssa.




Kesyähän tämä vielä on, mutta onhan sekin jotakin. Ja se leikkiikin paremmin nykyään ja jaksaa hallillakin tehdä edes vähän jotakin ilman, että heti kyllääntyy, kun kerran antaa voittaa lelun itselleen. Hitaasti kehittyvää sorttia tämä Peikko.

Huomenna meillä onkin Peikon kanssa lenkkitreffit tiedossa toisen mudin penteleen kanssa. Pieni Mörö-pentu emäntineen on tarkoitus tavata illalla lenkkeilyn merkeissä. Tavattiin silloin joku aika sitten mätsärissä ja juteltiin josko joskus lenkille yhdessä. Nyt siis mennään. Kivaa.

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Vihdoinkin rauha maassa

Alkuviikosta saatiin viimeinkin väliaita ja lauma on nyt jaettu kahteen. Issiponit ja neljä shettistä toisella puolella ja pikku Sulo, Ilmari ja isot toisella. Ainoa harmi on nyt, että parhaat kaverukset Sulo ja Kambur on erotettu, mutta näillä nyt mennään. Kamburia ei näytä haittaavan, Sulo jonkin verran passaa aidalla. Sekin on vähentynyt kyllä viikon edetessä. Aluksihan Kambur oli Ilmarin laumassa, kun se kuulemma ei halunnut siirtyä, vaikka totuus oli ettei Ilmari laskenut sitä. Keskiviikkona pääsi issi-shettislaumaan, kun ilmoitin että siirrän sen ja sillä hyvä, eikä se ole juuri aidalla näyttänyt roikkuvan, vaan rapsuttelee kovasti Luippiksen kanssa ja on muutenkin ihan oma rasittava itsensä.

Ljúfur on myös ihanan rento ja iloinen, vaikkakin yhä pakenemiseen riittää se että Ilmari nostaa päänsä ruohosta toisella puolella. Se on kuitenkin huomannut, ettei kukaan silti hyökkää ja uskaltaa jopa hengailla ihan lähellä Ilmaria rennosti laiduntaen. Jos siis Ilmarikin laiduntaa. Ja mikä parasta, se uskaltaa mennä juomaan ja voi selvästi paremmin myös fyysisesti. Enää se ei ole kireä ja kuiva ja jäykkä, vaan jopa hieman löysä, mutta liikkuu myös huomattavasti paremmin. Vihdoin voin rentoutua.




Viime viikot on olleet ihan kauheita. Katselin äsken "päiväkirjasta", että viimeisen kolmen viikon aikana Ljúfur on liikkunut kerran ratsain ja kaksi kertaa ohjasajaen. Se on ollut joko liian väsynyt tai rikki jostain tai sitten en ole vaan halunnut mennä lähellekään sitä, jottei joudu hyökkäyksen kohteeksi. Kambur on poistunut laitumelta tasan kerran ennen tätä viikkoa, jolloin torstaina hain sen hoidettavaksi.

Viime viikon keskiviikko oli ihan kauhea päivä. Ensin minulta meni noin 40 minuuttia saada ponini laitumelta, kun Ilmari aina hyökkäsi ja ponit pakeni ja taas sai aloittaa alusta. Vihdoin oli ponit siellä missä pitääkin ja sain Ljúfurin hoidettua. Takaisin vieminen olikin sitten kuin pahinta painajaista. Ensin Kambur, jonka sain juuri ja juuri aidan sisäpuolelle kun Ilmari hyökkäsi. Kambur pakeni, portti joka oli vielä auki ja käsissäni, hajosi. Sähkö oli päällä, joten en voinut koskea siihen, enkä päässyt laittamaan sähköä pois, kun loppu porukka tunkeili portilla. Huusin apua ja sainkin. Kiitos Tuuli! Kädet tärisi, enkä meinannut saada porttia korjattua. Viimein päästiin pyydystämään Kamburia vaan Ilmari ajoi sitä aina kauemmaksi. Saatiin kuitenkin siltä riimu pois pienen "neuvottelun" jälkeen.




Ljúfur sitten. Ilmari seuraili kauempana aidalla poneja, joita ajettiin viereisellä pellolla, joten ajattelin, ettei se nyt tule ja työnsin Luippiksen kiireesti laitumelle. Vaan samalla hetkellä hyökkäsi myös Ilmari ja Ljúfur pakeni. Ikinä en ole nähnyt poniani yhtä kauhuissaan. Poni joka on aina pysynyt aidassa, vaikka aidat olisivat olleet maassa ja kaveri teillä tietämättömillä, oli valmis tulemaan läpi sähköstä. Sain sen estettyä, kun ei se ylitseni kuitenkaan juokse, mutta pahaa teki. Se katse, se syytös. Kun se itku silloin alkoi, sitä riittikin sitten monta päivää. Olo oli sellainen, että jos yhtään olisi taipumusta, olisin varmaan vetänyt ensin pään täyteen ja sen jälkeen ranteet auki. Vaan kun ei ole, tyydyin vaan parkumaan. Ljúfurin kävin hoitamassa, jos Ilmari sattui olemaan poissa laitumelta. Jos ei, käännyin pihasta takaisin kotiin. Kerran yritin hoitaa sitä laitumella, mutta silloinkin Ilmari hyökkäsi, joten en yrittänyt toista kertaa.




Nyt alkaa oma olo normalisoitumaan. Parina päivänä olen jo jaksanut puuhastella ponienkin kanssa. Ljúfur oli eilen ohjasajolenkillä. Ihan innoissaan lähti ja ylähuuli kilometrin mittaisena reippaasti painatti eteenpäin. Mutta, aina on se mutta. Häntä oli kokoajan painettuna kiinni peppuun ja oli tosi herkkä kaikesta takana tapahtuvasta. Ihan lopussa alkoi rentoutumaan myös takaa. Kyllähän se tiesi, ettei kukaan hyökkää, mutta mielleyhtymät oli selvästi hyvin voimakkaat. Toivotaan, että menee ohi.

Kambur taas. No, Kambur on herkkä jaloistaan, varsinkin takajaloista. Johtuuko Ilmarista vai siitä, kun en ole päässyt sitä käsittelemään, en tiedä. Nyt kuitenkin etujaloilla kauhotaan tai heittäydytään polvilleen, kun yritän putsata kavioita. Takajaloilla ladataan ihan kunnolla. Häntää ei myöskään meinaa antaa harjata. No, kyllä tämä taas tästä.




Torstaina puettiin Korpulle myös kuolaimet, nyt toista kertaa ihan kunnolla. Saatiin ne myös säädettyä paremmin kun viimeksi ja suukin oli jo aika rauhallinen. Ihan vähän satunnaista kuolaimen pyörittelyä oli havaittavissa. Käytiin tien päässä kääntymässä ja nyt se ei edes jumitellut enää takaisin tullessa, kuten on tehnyt pitkän aikaa, kun ei halua takaisin kotiin. Siitäkin hyvä mieli. Kaviot kun saisi vielä hoideltua, niin voisikin alkaa taas ihan treenaamaan.

Kaksi ensimmäistä kuvaa vanhoja, viimeiset kaksi tältä viikolta...

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Jalkavammoja ja väsymystä, ilon aiheitakin

Huoh, mikä viikko! Maanantaina oli ajatus ottaa koirat Ljúfurin kanssa lenkille, mutta loppujen lopuksi Ljúfur jäi talliin karsinaan siksi aikaa, kun  me oltiin koirien kanssa lenkillä. Juuri ennen kun läksin hakemaan ponia laitumelta, keksi Ilmari taas ajaa sen tiehensä. Ljúfur oli rauhallisesti syömässä ja joutui ottamaan aika äkkilähdön ja jotain tapahtui. Ihan en hyökkäystä loppuun asti nähnyt, kun menivät tarhakopin taakse piiloon hetkeksi. Ihan hyvin se laitumelta pihalle käveli, mutta kun oli hetken seissyt, ei oikea takanen enää oikein ottanut alle ollenkaan. Paniikki, itku. Ljúfur karsinaan ja koirien kanssa lenkille rauhoittumaan.


Vanha kuva (laitumellelaskusta), Ljúfur, Kambur ja Ilmari

Takaisin palattuani tunnin ja tuhansien kyyneleiden jälkeen, tallissa odotti oikeaa takasta lepuutteleva poni, joka käveli ontuen, mutta kuitenkin käveli. Helpotti. Mitään vammaa ei jalasta löytynyt. Hieman oli turvonnut. Pari kertaa sitä letkuttelin kylmällä vedellä ja pienoista paniikkia tuntien, noin neljän tunnin karsinalevon jälkeen, palautin sen laitumelle.

Seuraavana päivänä jalka vaikutti jo ihan entiseltään. Otin Luippiksen kuitenkin sisälle lepäämään muutamaksi tunniksi. Sillä aikaa puuhailin Kamburin kanssa. Kambur sai uudet suitset (ja kuolaimet) ensimmäistä kertaa päähänsä. Ei arvostanut.




Vaikka minulla onkin tarkoitus Korpun kanssa tehdä asiat alusta asti kuolaimetta hamaan loppuun asti, on niihin silti ihan hyvä totutella rauhassa. Koskaan ei voi tietää. Jos vaikka innostuu ihmisten ilmoille lähtemään ja kuolain on pakollinen. Kuolaimeksi ajattelin alunperin jotain suoraa kuolainta, mutta tuli sitten kuitenkin tällainen vähän kuin suoran ja kolmipalan välimuoto. Aika näyttää, onko hyvä vai ei.




Vaikka Korppu varsin mielellään kuolaimen suuhunsa ottikin, oli se silti sen mielestä vähän ällö ja sillä pitikin sitten pelata ihan urakalla. Lähdettiin sitten vähän kävelylle, jotta saisi muuta ajateltavaa. Riimu puettiin suitsien päälle ja naru tietty siihen kiinni. Aika äkkiä alkoi suu rauhoittumaan, kun nakkasin namia naamaan sopivin väiajoin ja annoin myös rouskutella ruohoa tien laidasta. Ihan hyvä alku kohti rentoa kuolaintuntumaa.

Keskiviikkona käytiin koirien kanssa pyörällä venerannassa rentoutumassa, kun ei tallille ollut samalla tavalla nyt kiire. Kivat hellekelit on olleet ja uiminen onkin ollut koirien pääasiallinen ilottelutapa. Ljúfurin kanssa kävin myöhemmin pienen ohjasajolenkin, ihan vaan katsoakseni, kuinka se liikkuu. Ja hyvinhän se liikkui. Hieman oli vino, mutta muuten ihan ok.


Kuva eiliseltä lenkiltä.

Torstaina jäi taas hevostelut hevostelematta, kun Ljúfur oli niin väsynyt, ettei pystyssä meinannut pysyä. Vein sen karsinaan ja se painui suorinta tietä vesiautomaatille ja joi. Ja joi. Ja vielä vaan joi. Ja sitten se sammui. Ilmari on ollut aika mahdoton viimeaikoina, kun se on päättänyt että Kambur on sen tamma ja sitä sitten pitää vahtia. Ja koska Kambur tulisi mielellään moikkaamaan minua ja/tai Ljúfuria, hyökkää Ilmari meidän kimppuun ajaakseen meidät pois tammansa luota. Olen joutunut esimerkiksi heittämään sitä aika isolla kivellä, että se jättää rauhaan. Ja räimimään raipalla. Ja silti se tulee vaan. Ei kivaa.

Lenkkeilin sitten koirien kanssa ihan kunnolla, sillä aikaa kun Luippis lepäsi ja hoidin Kamburin oikeaan takaseen ilmestyneen haavan.


Kuvituskuva, joka ei liity millään tavalla tarinaan :D 

Perjantaina olikin rankan viikon paras päivä. Perjantait usein ovat. Kamujen kanssa kimppamaastossa illalla. Ja Ljúfur oli niin hieno. Alkuun vähän kiihdytteli ja saikin mennä ensimmäisenä, mutta rauhoituttuaan kipitteli ihan mielellään vetohevosen perässä. Ravipätkillä sai valita askellajin, mutta yksi ihan mukiinmenevä ravipätkä saatiin loppumatkasta siltikin. Hieno Luippis.

Eilen olikin hieno keli ja koko päivä aikaa. Se siis käytettiin hyödyksi. Aamupäivästä ensin koirien kanssa hallille aksaamaan. Varsin hyviä olivat molemmat. Ihan pikatreenit tehtiin molemmille, kun oli aika kuuma, vaikka hallissa olikin viileämpää kuin ulkona. Siitä sitten taas reipas lenkki joen vartta pitkin, että pääsivät uimaan sopivin väliajoin.




Tallille lenkkeilyn jälkeen. Hain ensin Ljúfurin talliin ja sitten Kamburin hoidettavaksi. Pieni lenkkikin heitettiin Korpun kanssa, ennen kuin hoitelin Luippiksen ja käytiin rennolla lenkillä ohjasajaen. Illalla vielä koirien kanssa pyörälenkki. Tänään onkin sitten ollut ihan ok olla sisällä ukkosta paossa. No, oltiin me päivällä koirien kanssa mätsärissä hengaamassa ja Ljúfurin kävin rasvaamassa. Nyt on ukkoset menneet ohi, joten voisi vaikka lenkille ajatella lähtevänsä..